Hermostoni on kuin pätkivä netti. Aivot lähettävät käskyt oikein, mutta jossain matkalla viesti vääristyy. Niin kuvaan vammaani, spastista parapareesia, muille. Vamma vaikuttaa eniten jalkoihin. Kädet toimivat paremmin, koska sijaitsevat lähempänä aivoja, mutta niidenkin hienomotoriikka on heikentynyt.
Kykenen kävelemään vain lyhyitä matkoja tuettuna, mutta se ei ole ollut minulle syy luovuttaa. Ihmiset ovat usein hyviä keksimään tekosyitä miksi eivät tee asioita, jotka ovat heille hyväksi. Selittelyyn kuluva aika ja energia kannattaa kuitenkin mieluummin käyttää keksimällä tapoja saavuttaa sen mistä unelmoi.
Vammani ei ole koskaan estänyt minua harrastamasta liikuntaa. Pelasin lapsena kanoottipooloa vammattomien kanssa ja pärjäsin hyvin. Ratakelaus tuli elämääni, kun Leo-Pekka Tähden paralympiakulta vuonna 2004 inspiroi minut lähtemään vammaisyleisurheiluleirille.
Ensimmäisen omille mitoilleni tehdyn kisatuolin sain 2009 ja muutama vuosi myöhemmin vammaluokkani muuttui T54-luokasta T34-luokkaan, jossa kelaavilla on motorista heikkoutta myös käsissä. Vuonna 2016 voitin Euroopan mestaruudet satasella ja 200 metrillä sekä paralympiapronssia Riossa.
Jokainen salipäivä on käsipäivä
Kaikki lähtee asenteesta. Ilman luonteen lujuutta minusta ei olisi tullut yhtään mitään. Jos en treenaisi kehoani yhtään, niin pääsisin ehkä sängystä ylös, mutta en paljon muuta. En olisi koskaan rakennuttanut omaa taloa vaan asuisin vanhemmillani tai asuntolassa.
Urheilu-urani ohessa teen töitä osa-aikaisena Suomen Vammaisurheilu ja -liikunta ry:lle. KELA tarjosi minulle hetki sitten työkyvyttömyyseläkettä. Omaa tilannettani ajatellen se nauratti, vaikka tiedän että monelle, jolla on vastaava vamma, se on tärkeä apu.
Teen noin kaksi treeniä päivässä. Viikko-ohjelmaan kuuluu ratatreeniä, kuntosalia ja uintia. Salilla jokainen päivä on käsipäivä. Vammaisurheilussa kuormitus tietyille lihaksille on suurta, kun kehoa ei voi käyttää yhtä monipuolisesti kuin perinteisessä urheilussa.
Jos en treenaisi kehoani yhtään, niin pääsisin ehkä sängystä ylös, mutta en paljon muuta.
Kun vammainen urheilee, treenin hyödyt näkyvät korostetusti myös arkipäivän tekemisessä. Vaikka mikään treenimäärä ei anna lihaksiini samaa voimaa kuin vammattomilla, on sillä ratkaiseva vaikutus toimintakykyyni.
Olen periksiantamaton, mutta myös innostuva ja utelias. Olen kehitellyt itse ratakelauksessa hanskojen tilalla käytettäviä kelauskapuloita ja tulostanu niitä 3D-tulostimella. Urheiluvälineiden kehittäminen on innostavaa. Leukoja vetäessä sidon pyörätuolin itseeni sukellusvyöllä. Arjen haasteista selviää kekseliäisyydellä.
Sisulla läpi vastoinkäymisten
Pyörätuolissa istuminen ei tee ihmisestä itsestään erilaista kuin muut. Olitpa vammainen tai vammaton, rajoitteet ovat lopulta vain omassa päässä. Tottakai vastoinkäymisiä tulee, mutta niiden ei pidä antaa lannistaa.
Yksi sellainen tapahtui viime vuonna. Yksi urani vaikeimpia hetkiä oli kertoa entiselle valmentajalleni, ettei luottamusta enää ole. On kuitenkin tärkeää uskaltaa tehdä ratkaisuja, jotka tuntuvat itsestä parhaalta. Sain päätökselleni muilta arvokasta tukea.
Ihmiset ovat usein hyviä keksimään tekosyitä, miksi eivät tee asioita, jotka ovat heille hyväksi.
Olin hetken ilman valmentajaa, sillä vammaisurheilussa valmentajia ei aina ole helppo löytää. Löydettyäni Juha Heinosen uudeksi valmentajaksi, pohjaa piti rakentaa uudestaan ja opetella uusia asioita. Muutimme välineistöä ja osa muutoksista jäi viime tippaan, mikä heikensi hetkeksi kisatuloksiani.
Mutta vastoinkäymisistä noustaan. Seuraavat MM-kisat ovat välietappi. Päätavoitteeni on paralympiakulta Tokiossa vuonna 2020. Aion jatkaa ammattilaisuraani Pariisin kisoihin 2024 asti. Siihen mennessä pyrin saavuttamaan kaiken, mitä ratakelauksessa voi saavuttaa. Sen jälkeen jatkan ”oikeissa töissä”.
Olen huomannut vammaisurheilun arvostuksen nousseen viime vuosina. Paralympiakisoja näytetään televisiossa enemmän kuin ennen ja sen myötä ennakkoluulot ovat hälvenneet. Tunnettujen valmentajien siirtyminen paralajien puolelle on myös nostanut vammaisurheilun uskottavuutta.
Mielestäni vammaisurheilu voi inspiroida myös vammattomia katsojia enemmän kuin perinteinen huippu-urheilu. Katsoja voi selittää juoksijan tai korkeushyppääjän voiton vaikka geneettisellä ylivertaisuudella, mutta jos minä yllän huippusuoritukseen, vammattomalta katsojalta loppuvat tekosyyt, miksi hän ei kovalla treenillä yltäisi samaan.
Kansikuva: Snou Creative
