Tyttö solmii kengännauhat tuplasolmuilla ja tarkistaa, että kädessä on kompassi ja rastinmääritekotelo. Tilanne on tuttu, mutta se jännittää aina yhtä paljon. Kello sanoo neljä kertaa lyhyesti piip, jonka jälkeen tulee pitkä piiiiiip ja tyttö saa napata kartan ja sännätä matkaan. Suunnistuskilpailu on alkanut ja tehtäviä on ratkottava nopeasti, järkevästi ja virheettä, jos aikoo voittaa. On tehtävä suunnitelma ja toteutettava se häiriötekijöistä huolimatta.
Välillä tuntuu, että kartta ei vastaa maastoa ja epäilys hiipii puseroon. Silloin tyttö katsoo kompassia, jotta tietää, että suunta on varmasti oikea. Lopulta kartta taas täsmää ja voi jatkaa päättäväisesti kohti seuraavaa rastia. Maalissa tyttö tuulettaa onnellisena. Hän onnistui tekemään sen, mitä pitikin ja meni ylivoimaisesti kärkeen. Tämän tunteen avulla tyttö jaksaa taas treenata sateessakin kohti seuraavia, suurempia koitoksia. Tämä ei vielä riitä.
Huippu-urheilussa suurin tavoite ja päämäärä on useimmiten voittaa. Tulos ratkaisee, kenet muistetaan ja kuka saa unelmansa toteen. Kilpailu on paikka, missä näytetään työn hedelmät ja otetaan osaamisesta irti se, mikä saadaan. Ilman kilpailuja urheilija ei löydä motivaatiota rääkätä itseään tai etsiä rajojaan. Siksi itse uskon, että kilpailu on hyvä asia itse elämässäkin.
Jos ihmisellä ei ole tavoitetta, eikä päämäärää, matkalta puuttuu tarkoitus. Miksi opiskelen? Miksi teen töitä, jos en näe edessäni seuraavaa rastia? Monesti puhutaan, että yhteiskunnasta on tullut liiaksi kilpailuhenkinen, mutta itse näen asian niin, että ilman tavoitteita, itsensä haastamista ja kilpailua, elämä on lähinnä haahuilua, josta ei jää juuri mitään merkityksellistä itselle tai muillekaan.
“Joillekin kilpaileminen on suoranainen demoni, jonka he mieluusti sysäisivät pimeään nurkkaansa kuolemaan.”
Minna Kauppi
Kun lapsi harrastaa kilpaurheilua pienestä saakka, hän oppii väistämättä sietämään paineita myös koulunpenkillä tai työelämässä. Kun on oppinut ottamaan itsestään irti, löytää myös paremmin omat rajansa jaksamisen ja osaamisen suhteen. Oppii ymmärtämään itsestään myös sen, miten oppii parhaiten, miten onnistuu varmimmin ja miten selviää pettymyksistä. Toisaalta kilpailu opettaa ymmärtämään, miltä tuntuu epäonnistua ja miltä tuntuu voittaa. Kumpikaan rooli ei ole sosiaalisesti eikä henkisesti yksinkertainen, vaan nekin opettavat kasvamaan ihmisenä.
Itse sytyn parhaiten kilpailusta muita vastaan. Kilpailuhenkisyys on kirjoitettu minulla solutasolle. Suorituskykyni paranee, kun kyse on kilpailusta ja yleensä tarkkaavaisuus ja fyysinen vire saavat vain potkua addrenaliiniryöpystä. Urheilu-urallani onnistuin yleensä paremmin kilpailuissa kuin harjoituksissa, mikä oli tietenkin hyvä asia suunnistaessani huipulla. Parhaimmillaan tuntui, että suoriuduin jopa itseäni paremmin, kun oli tosi kyseessä.
Mutta meitä on moneksi. Toisilla ei ole kilpailuhenkigeeni ottanut valtaa, vaan he nauttivat enemmän asioista, jossa kamppailun henki ei ole koko ajan läsnä. He haluavat korostaa itse tekemisen merkitystä. Joillekin kilpaileminen on suoranainen demoni, jonka he mieluusti sysäisivät pimeään nurkkaansa kuolemaan. Minusta kilpailemista ei kannata pelätä tai demonisoida. Mitä paremmin kilpailutilanteeseen kasvaa ja mitä helpommin sen hyväksyy tappion karvaine kyynelineen sitä suuremmalla todennäköisyydellä erilaiset kilpailuhenkiset tilanteet eivät tunnu samalla tavalla ahdistavilta.
“Kun on oppinut ottamaan itsestään irti, löytää myös paremmin omat rajansa jaksamisen ja osaamisensuhteen.”
Minna Kauppi
Yhteiskunta on täynnä mittareita ja kilpailua aina koulujen kokeista työhaastatteluihin saakka. Jos pyrkii hallitsijaksi omalle suoritukselleen, eikä pistä päätä piiloon, luultavasti voi paremmin selvitä tulevista haasteista ja esteistäkin. Kilpailun ei kuitenkaan tarvitse välttämättä tarkoittaa suurta taistelua, vaan kilpailla voi myös itseään vastaan. Muiden suorituksiin ei voi kuitenkaan vaikuttaa, mutta omiinsa voi. Kauniisti sanottuna kilpailun voi ymmärtää itsensä kehittämisenä. Osana sitä työtä, jota teemme. Kilpailutilanteet voi nähdä välietappeina, joiden avulla jaksaa tehdä töitä kasvaessaan omaksi parhaaksi versiokseen ja kulkiessaan kohti unelmiaan. Unelmat ovat kuitenkin rakkauden ja intohimon lähteitä, jotka ohjaavat päätöksiämme järjen nalkutuksesta huolimatta. Unelmien poluilla kilpailu on ystävä, jonka avulla unelmat voi saavuttaa.
Tyttö sitoo jälleen kengännauhat tuplasolmuille ja tarkistaa kompassin ja rastinmääritekotelon. Piippauksien jälkeen hän säntää matkaan. Rastit löytyvät hyvin, mutta yhtäkkiä tuntuu, että mikään ei täsmää. Tyttö vilkaisee kompassia ja jatkaa matkaa kovempaa, jotta saisi kiinni ajan, joka hukkui ihmettelyssä. Pian tyttö tulee lammen rannalle. Mitä ihmettä? Rastin lähimaillakaan ei ole lampea. Missä ihmeessä homma meni pieleen?
Tyttö katsoo kompassia ja tajuaa, että on hätäpäissään lähtenyt 180 astetta väärään suuntaan. Vaikka hälytyskellot soivat matkan varrella, tyttö vaan halusi uskoa olevansa oikeassa. Nöyränä tyttö palaa kiertämään radan loppuun, sillä keskeyttäminen on luovuttamista. Maalissa odottaa huono tulos ja suuri pettymys. Vieressä voittaja hymyilee onnellisena. Tämä ei tule toistumaan, tyttö päättää. Ja miettii, mitä voi tehdä paremmin, jotta onni olisi jälleen myös hänen.
