Stadionin valot loistivat elokuussa 2010 Barcelonan pimenevässä illassa. Olin raivannut tieni ensimmäisiin aikuisten arvokisoihin 24-vuotiaana ja jäänyt karsintaan, joten istuin raskain mielin seuraamassa naisten kiekonheiton finaalia.
Jännitys väreili ilmassa ja kisan edetessä ihoni nousi kananlihalle. Tuijotin kentälle ja tajusin siinä hetkessä olevani aivan väärässä paikassa. Minun paikkani ei ole katsomossa vaan kentällä Euroopan parhaiden urheilijoiden joukossa!
Sinä iltana tein päätöksen: seuraavat kuusi vuotta antaisin urheilulle kaikkeni. Se olisi tarpeeksi murtautuakseni kärkikahinoihin kansainvälisillä kentillä ja matkani huipentuisi Rion olympialaisiin vuonna 2016 ollessani 30-vuotias. En jättäisi mitään sattuman varaan, vaan tekisin kaiken viimeisen päälle.
Isolta vastoinkäymiseltä tuntuneesta arvokisamatkasta tulikin näin yksi urani käännekohdista. Tuon päätöksen avulla jaksoin jatkaa tuloksellisesti kuivat vuodet 2011-2013. Vaikka tuloskehitystä ei syntynyt, usko itseeni oli horjumaton.
Pitkäjänteinen työ palkittiin, kun 28-vuotissyntymäpäivänäni helmikuussa 2014 heitin ensimmäisen kerran kansainvälisenä pidettävän tuloksen yli 60 metriä ja halli-SE:n kiekonheitossa. Sinä kesänä heitin EM-finaalissa ennätykseni ja ylsin vastoin odotuksia pistesijalle. Ovet olivat vihdoin auki kansainväliselle menestykselle ja vain taivas rajana.
Vuoden 2015 maaliskuussa heitin rikki MM-rajan, joka oli samalla kisaraja Rion olympialaisiin. Laskeskelin olevani aikataulussa, sillä tavoitteeni toteutumiseen oli aikaa puolitoista vuotta. Harjoituskauden alkaessa minulla ei ollut aavistustakaan, että urheilu-urani suurimmat vastoinkäymiset olivat vasta edessä.
Vaikuta siihen mihin voit
Tiistai 1. joulukuuta 2015 oli vielä normaali treeniaamu. Perjantaina 4. joulukuuta heräsinkin sitten sairaalasta, kun vuosia vaivannut ja hermoa pahasti painanut välilevyn pullistuma oli yhtäkkiä kärjistynyt ja leikattiin kiireellisenä.
Aikaa olympialaisiin oli enää kahdeksan kuukautta, mutta unelmani ei pitänyt vaarantua, koska toipumisen ei pitänyt kestää kolmea kuukautta pidempää. Toisin kävi.
Olympiaunelma kaatui yskähdellen kalkkiviivoille. Katselin kesän 2016 kisoja kotikatsomosta, kuntoutin selkää ja tein uuden suunnitelman vuodelle 2017. Olinhan kovalla asenteella varustettu urheilija, joka ei takaiskuista huolimatta antaisi periksi.
Valmentajani pysyi silminnähden tyynenä myrskyjen keskellä. ”Vaikuta mihin voit vaikuttaa”, hän sanoi. Emme voi aina vaikuttaa siihen mitä meille tapahtuu, mutta voimme aina valita, miten tapahtumiin suhtaudumme.
Tiedostin tämän jo leikkaushetkellä enkä jäänyt hetkeksikään surkuttelemaan tilannetta. Sen sijaan keskityin täysillä kuntouttamiseen ja pitämään mieleni positiivisena, koska ymmärsin mikä voima omilla ajatuksilla ja tunteilla on paranemiseen.
Listasin asioita, joihin itsellä on kaikki valta:
- ajatukset
- asenne
- asiat, joihin keskittyy
- tapa, miten tulkitsee tilanteita
- fyysinen ja mentaalinen harjoittelu
- kuinka rehellinen on itselleen ja muille
- kuinka usein sanoo ”rakastan sinua” tai ”kiitos”
- kuinka monta kertaa päivässä hymyilee
- kuinka paljon arvostaa asioita, joita on jo elämässä
- nouseeko ylös kaatumisen jälkeen
Listasin myös asioita, jotka eivät ole omassa kontrollissa:
- menneisyys
- toisten tekemiset, ajatukset ja olotilat
- sää
- muutos
Urheilijat tiedostavat mahdollisuuden, ettei H-hetkellä kaikki onnistukaan kuten on suunniteltu ja harjoiteltu. Aina voi tapahtua jotain mihin ei pysty varautumaan. Urheilijat tekevät kaikkensa välttääkseen loukkaantumisen, mutta kaikki ei ole omissa käsissä.
Harjoituskaudella 2017 selkä hajosi uudelleen, minkä seurauksena minulta jäi valtavasta työmäärästä huolimatta toinen peräkkäinen kilpailukausi väliin. Olin väsynyt jatkuvaan kuntoutukseen ja kipuun, joka oli silloin läsnä jokaisessa heittotreenissä. Fyysinen ja henkinen jaksamiseni tulivat tiensä päähän ja lakkasin puskemasta väkisin. Osasin vihdoin antaa itselleni tilaa ja aikaa katsoa mitä tapahtuu.
Takaiskut opettavat kiitolliseksi
Vastoinkäymiset ovat kasvulle yhtä tärkeitä kuin menestyksen hetket. Ne kuitenkin kasvattavat vain, jos niiden tuomia oppeja muistaa myös pysähtyä analysoimaan.
Tapahtumia ja omia reaktioitaan, ajatuksiaan ja tunteitaan reflektoimalla on mahdollisuus oppia itsestään ja maailmasta asioita, jotka kantavat loppuelämän.
Näin jälkeenpäin tekisin muutaman asian toisin: Leikkauksen jälkeen en antanut yhtään tilaa negatiivisille tunteille, koska halusin keskittyä toipumiseen. En tajunnut, että kaikki tunteet ovat sallittuja ja tarpeellisia, sillä tunteilla on meille aina jokin viesti. Oikeasti tunsin myös surua ja vihaa tilanteestani.
Nyt vastoinkäymisten hetkellä annan itselleni luvan tuntea kaikki tunteet. Huomioin ja hyväksyn ne, laitan merkille mitä ne kertovat ja sitten päästän irti.
Olen kiitollinen ihmisistä, joiden kanssa voin puhua avoimesti ja erityisesti valmentajastani, joka tuki minua joka käänteessä. Hain myös ammattiapua ja haluankin kannustaa myös muita tekemään saman, sillä kenenkään ei tarvitse selvitä haasteista yksin.
Usein ihmisiä kehotetaan jatkamaan eteenpäin suomalaisella sisulla vaikka mikä tulisi. Sinnikkyys on loistava ominaisuus, mutta joskus vastoinkäymiset ovat näyttämässä, että tie on loppuun kuljettu tai on muutoksen aika. Omalla kohdallani ne näyttivät, että en voi treenata entiseen malliin, jos haluan jatkaa uraani.
Mistä tietää pitäisikö vastoinkäymisten kohdalla jatkaa matkaa vai muuttaa suuntaa? Tämä on usein vaikea kysymys, johon vastaus ei löydy ulkopuolelta kyselemällä, vaan omasta sisimmästä. Mitä paremmin tuntee itsensä, sitä helpompaa se on.
Talvella 2018, kun selkäni oli alkanut kestää treeniä maltillisen kuntoutuksen jälkeen, päätin kokeilla vielä kerran. 977 päivän kilpailutauon jälkeen palasin takaisin kisarinkiin, voitin viidennen Suomen mestaruuden ja pääsin takaisin arvokisaurheilijaksi EM-kisoihin.
Parasta kuitenkin on, että olen ehjä. Vuoden 2019 vaihtuessa sisälläni on taas roihuava unelma olympialaisista, ja olen joka päivä kiitollinen, että saan edelleen tehdä asiaa, jota rakastan. Vastoinkäymisten jälkeen asioita ei pidä enää itsestäänselvyyksinä. Terveyden kanssa taistelusta tulikin omalla kohdallani iso ihmisenä kasvamisen tarina, joka on edelleen kesken.
